Asetun kynäni varteen. Vuodan kirjaimiksi, joista kuvastuu vähäisen pelkistyneisyyden puute.
Perinteisen lyriikan taantuneisuus ei kismitä, sillä turhuuden merkitys on saavuttanut inflaationsa lakipisteen.
Koettelemusteni laidun avautuu preeriaksi, johon kumuloituvat kantamani korret.
Monipuolisuuteni vainio ilmentää itseään vinhasti heilimöiden.
Ailahdan huonouden suuntaan vain kehittyäkseni näennäisesti uudistuvammaksi.
Karjaisen luontevasti ja ihastelen peiliä vailla merkittävää syytä.
Huvitun itsekseni ja hymyilen toiskummallisille elämillemme.
Omaleimaisuuttani kartuttaen puen viimein vaatteen ylleni.
Alan hiota, kuten me kaikki.
Olen mahtavuuteni orja.
Virheetön erinomaisuuteni kulminoituu täydellisyyden riemusaattoon.
Älkää minua auttako, hölmöt.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Minäkuva on monasti juuri tuollainen, vaikesti tulkittava. Ehkä vielä tulkittava, mutta ei sitä silti ymmärrä!