Tunne viiltää tärykalvoja
painaa päätä maahan
ja kuristaa kaulavaltimoita
Ei ole ketään tarttumassa raajoista,
vetämässä pinnalle verisistä haaveista
Kuinka huomaamaton ihminen voikaan olla
kun huuto on vain vienoja pisaroita kaakelilattialla
kynsiä uppoutuneina kämmeneen
ja hampaita rohtuneilla huulilla
Kuoressani apaattinen haamu
pelkää valoa liikaa edes vilkaistakseen
Kokemus kertoo ; siellä ei kukaan kuitenkaan vastaa
eikä auta ahdingosta
Se iskee vasten kehoa
ja musertaa alleen
Eikä minulla enää ole
kuin nämä tyhjät seinät
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
kaikessa heikkoudessaan vahva tunnelma. pidin paljon.
Miten hienosti runosi herättää epätoivon melkein käsin kosketeltavaksi. Se maalaa mieleeni synkän, ristiriitaisen ja hyvin elävän kuvan ihmisestä vailla toivoa keskellä elämän myrskyjä.
Paljon olen samantyylisiä runoja lukenut, mutta tämä on ehdottomasti yksi suosikeistani. :)