minä olen arjen vanki
mutta en jaksa valuttaa
edes yhtä yksinäistä
kyyneltä
se olisi turhaa,
ketä se auttaisi?
ei ainakaan niitä
jotka ovat liian
väsyneitä ja nälkäisiä
itkemään
mätänevät
puoliksi kuolleina
ja rukoilevat
viimeisillä
hengenvedoillaan
minä hymyilen
kun kävelet kadulla vastaan
ihan sama kuka olet
ja nautin niistä pienistä hetkistä
kun tunnen tuulen
siipieni alla,
lennän kilpaa
tähdenlentojen kanssa
ja lähetän toivomukseni
jollekin, joka sitä oikeasti tarvitsee.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tässä on jotain suurta, voimakasta ja samalla hauraan herkkää tunnetta.
Mitä tästä tuli mieleen... Myötätunto, maailmantuska ja se, kun tajuaa omien ongelmiensa olevan mitättömän pieniä tämän maailman mittakaavassa. On mahtavaa lukea runoja jotka herättävät ajatelemaan. Kiitos tästä!!
Kaunis runo. Realistinen asennehan tässä puhuu, mutta kuitenkin saan tämän kuulostamaan omassa päässäni surumieliseltä.
Myötätuntoa se vain kielii, kun kyynel silmästä vierii. Ei kannata sitä hetkeä turhaksi luulla, vaikka kukaan ei voi nähdä ei kuulla.
Kaunis runo. Pidän erityisesti viimeisestä kappaleesta, aivan loistava.