Toisinaan huomaa itkevänsä typerille asioille,
löytävänsä tunteita,
jotka toivoi hukanneensa
vuosimiljoonia sitten.
Ne olisi täytynyt haudata ikiroutaan silloin,
kun kukaan ei ollut vielä ehtinyt satuttaa itseään.
Hukata.
Kadottaa.
Heittää kutomaan katkeria seittejään toiseen aikaan.
Pahinta on tietää täysin,
kuinka parantaa railot,
jotka hukattu tunne kovettaa kuiluiksi.
Sillä siihen ei pysty,
ellei lakkaa pelkäämästä.
Pelkäämästä vastauksia,
vaikka tuntisikin oikeat kysymykset.
Pelkäämästä askelia,
jotka vievät
perille.
Pelkäämästä huomista,
kellon vaativia harppauksia,
eilistä,
kaikuja jo käännetyiltä sivuilta.
Ehkä se on vain turvallista,
pumpulia, villapaitoja, aina paikalla,
kun tarvitsemme tunnetta.
Joka ei petä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
