Tutkimus omastaitseisolemuksesta.

Valehtele mulle, ansaitsen sen.
Mulla on arpia, ne on elämästä.
Elämästä, josta sulla ei oo tietoa.
Vaikka kuinka kuvittelisit,
saisit mielikuvia, käyttäisit mielen kuvitusta,
et voi tuottaa mulle tän enempää vitutusta.

Valehtele mulle, koska elän.
Valehtelen kuitenkin sulle,
koska petän.
Enkä tätä kuviota halua muuttaa,
Tää on elämää, mitäs muuta?

Yleensä vajoat pohjalle,
mut minä hyppäsin.
En jaksanu enempää esittää,
-ja viinasta tykkäsin.
Nyt kirota vaan voin:
Lisää arpia lisätä.
Ne on mulle tatuointeja,
eikä niitä tarvi pelätä.

Kaikista juoduista,
rikotuista laseista, ja,
Jokaisesta poltetusta,
Huorasta ja tupakasta.
Jokaisesta iskusta,
otetusta, osuneesta.

Valehtele mulle,
lisää dramatiikkaa.
Valehtele mulle,
vähän liioittele sitä liikaa.
Valehtele mulle,
minä ansaitsen sen.
Valehtele mulle,
mut älä myönnä sanaakaan.

Yleensä pohjalta kiivetään ylös,
Minä kaivoin syvemmälle.
Sinne itsesäälin kohtuun,
pimeemmälle, syvemmälle.
En sieltä halua ylös;
En ymmärrä kuka haluaa,
minähän olen:
itse ei kiitos kaulapantaa!

En toimi muiden mukaan;
paitsi juhlapäivänä.
Enkä juhli sillon vaan,
esitän itseäni elävänä.