Meistä tuli kuolleita,
hiekkaan haudattuja ruumiita.
Kaiken luottaneita, kaiken menettäneitä.
Ei täällä eletä missään muussa kuin
omissa kuvitelmissa ja jossain sinitaivaan
pilvissä, joiden yllä huutaa ukkosen voima.
Parhaat ovat nähneet tarpeeksi maailmaa
ja sen totuutta, päättäneet pitää silmänsä
kiinni tai tulleet hulluiksi.
Valvoneet itsensä kipeiksi rakkauden
janossa, kosketuksen toivossa.
Luottakaa, luottakaa itsenne arville,
verisille, mädäntyneille
jotka vuotavat kansanmurhan uhrien
verta siellä, mihin politiikan autuas
käsi ei ulottunut. Siellä ei ollut rahaa, ei öljyä.
Ja uskokaa, uskotaan parempaan huomiseen.
Ehkä se tulee tai nauraa - me kuolemme yksin kaikki.
Tiedän, jokin siellä kuiskaa sitä ideaa, sitä mikä vielä on kaunista. Ei täynnä pettymyksen makua tai vieraan kuolaa tyynyllä. Ja se uskoo ja toivoo, että jonain päivänä viimeinen kuva mielessä olisi ikuisen rakkauden kasvot.
Että lopulta se olisi kaikki ollutkin jumalankantavaa
unelmaa
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
oih. todella kaunis runo.
Niinpä. Rankka ja pettynyt runo, jossa myös
toivoa. Rakkauden voi löytää. Se voi löytyä sisältä ja ulkoa tai sekä että ja sen voi oppia, muttei se helppoa oo.
Hyvää synttäriä!
aivan mahtava runo, kerrankin vaikutuin =), Meni todellakin suosikkeihin, jatka ihmeessä valitsemaasi linjaa kirjoittamisessa, sinulla on paljon annettavaa <3.