Lyhyt ikuisuus
“Minun täytyy lähteä”, sanoi Tyttö hiljaa
“Tiedän, se matka on sinulle tärkeä”, sanoi Poika vielä hiljaisemmalla äänellä, lähes kuiskaten. “Itse taisin kannustaa lähtemään"
“Olemme läheisempiä matkani jälkeen.”
“Onkohan se edes mahdollista?”, hymähti Poika muistaen intensiivisen läheisyyden heidän välillään viime kuukausina.
“Olen onnellinen puolestasi ja pärjään kyllä”, sanoi Poika ja polkaisi hiekkaa, “Ajattelen, mitä kaikkea meillä on vielä edessä.”
He katsoivat hetken aikaa ilta-auringon valaisemalle merelle. Purjevene keinui hiljaa aallokossa. Tuuli oli kääntynyt suotuisaksi.
“Tuuli sanoo, että nyt on oikea hetki”, sanoi Tyttö.
“Mene, älä hukkaa tilaisuutta.”
“Ensi kerralla otan sinut mukaan”, lupasi Tyttö
Tyttö ja Poika suutelivat pitkään. Molempien silmät olivat kosteat ja kädet puristivat toisen vartaloa niin lujaa kuin pystyivät.
Tyttö käveli rannalle ja souti purjeveneen luokse pienellä jollalla. Hän astui veneeseen kuin kotiinsa ja alkoi valmistella lähtöä. Hetken kuluttua ankkuri nousi ja purjevene alkoi lipua kohti ulappaa pimenevään iltaan.
“On jo kovin ikävä”, sanoi Poika itsekseen. Hän käveli suuren kiven luokse ja istuutui sen viereen selkä auringon lämmittämää pintaa vasten. Hän katseli purjevenettä niin kauan, että se oli vain pieni valkoinen piste suurella ulapalla.
Seuraavat päivät olivat Pojalle kuin unta. Jos häneltä olisi kysynyt, mitä tapahtui Tytön lähdön jälkeen, hän ei olisi muistanut. Hän käveli saarta ympäri kuin jotain etsien.
Kuudentena päivänä hän löysi Tytön jättämät kynän ja paperia. Poika alkoi kirjoittaa. Joka ilta ennen nukkumaan menoa hän istui pöydän ääressä kynttilän valossa ja kirjoitti tytölle. Välillä hän kirjoitti tunteistaan, joka ei ollut kovin helppoa. Toisina iltoina hän kirjoitti hassuja tarinoita. Yön tultua poika otti viinipullon ja rullasi kirjoittamansa tarinan tiiviiksi kääröksi ja laittoi sen pullon sisään. Hän sulki korkin huolellisesti ja tiivisti sen mehiläisvahalla. Etikettiin hän kirjoitti suurilla kirjaimilla “Tytölle” ja piirsi sen viereen kömpelösti sydämen. Sitten hän käveli rannalle ja työnsi vesille pienen soutuveneen. Hän souti pimeässä niin kauas kuin uskalsi, kunnes maata ei enää näkynyt, kuin sieltä olisi ollut lyhyempi matka Tytön luokse. Hän laski pullon varovasti veteen ja katsoi sen katoamista pimeyteen. Sitten hän huokaisi syvään, käänsi veneen ja souti takaisin kotirantaan.
“Tokkopa se pullo mihinkään päätyy”
Poika lähetti pullopostia joka ilta niin että viinipullot alkoivat jo loppua. Joka päivä hän istui kiven vierellä ja katsoi ulappaa, jolla ei näkynyt yhtään tuttua purjetta.
Eräänä yönä Pojan nukkuessa sikeästi pienessä mökissään, hän tunsi kevyen tönäisyn olkapäässään.
“Tulin takaisin”, kuiskasi Tyttö hiljaa. ”Sain viestisi”.
“Minun täytyy lähteä”, sanoi Tyttö hiljaa
“Tiedän, se matka on sinulle tärkeä”, sanoi Poika vielä hiljaisemmalla äänellä, lähes kuiskaten. “Itse taisin kannustaa lähtemään"
“Olemme läheisempiä matkani jälkeen.”
“Onkohan se edes mahdollista?”, hymähti Poika muistaen intensiivisen läheisyyden heidän välillään viime kuukausina.
“Olen onnellinen puolestasi ja pärjään kyllä”, sanoi Poika ja polkaisi hiekkaa, “Ajattelen, mitä kaikkea meillä on vielä edessä.”
He katsoivat hetken aikaa ilta-auringon valaisemalle merelle. Purjevene keinui hiljaa aallokossa. Tuuli oli kääntynyt suotuisaksi.
“Tuuli sanoo, että nyt on oikea hetki”, sanoi Tyttö.
“Mene, älä hukkaa tilaisuutta.”
“Ensi kerralla otan sinut mukaan”, lupasi Tyttö
Tyttö ja Poika suutelivat pitkään. Molempien silmät olivat kosteat ja kädet puristivat toisen vartaloa niin lujaa kuin pystyivät.
Tyttö käveli rannalle ja souti purjeveneen luokse pienellä jollalla. Hän astui veneeseen kuin kotiinsa ja alkoi valmistella lähtöä. Hetken kuluttua ankkuri nousi ja purjevene alkoi lipua kohti ulappaa pimenevään iltaan.
“On jo kovin ikävä”, sanoi Poika itsekseen. Hän käveli suuren kiven luokse ja istuutui sen viereen selkä auringon lämmittämää pintaa vasten. Hän katseli purjevenettä niin kauan, että se oli vain pieni valkoinen piste suurella ulapalla.
Seuraavat päivät olivat Pojalle kuin unta. Jos häneltä olisi kysynyt, mitä tapahtui Tytön lähdön jälkeen, hän ei olisi muistanut. Hän käveli saarta ympäri kuin jotain etsien.
Kuudentena päivänä hän löysi Tytön jättämät kynän ja paperia. Poika alkoi kirjoittaa. Joka ilta ennen nukkumaan menoa hän istui pöydän ääressä kynttilän valossa ja kirjoitti tytölle. Välillä hän kirjoitti tunteistaan, joka ei ollut kovin helppoa. Toisina iltoina hän kirjoitti hassuja tarinoita. Yön tultua poika otti viinipullon ja rullasi kirjoittamansa tarinan tiiviiksi kääröksi ja laittoi sen pullon sisään. Hän sulki korkin huolellisesti ja tiivisti sen mehiläisvahalla. Etikettiin hän kirjoitti suurilla kirjaimilla “Tytölle” ja piirsi sen viereen kömpelösti sydämen. Sitten hän käveli rannalle ja työnsi vesille pienen soutuveneen. Hän souti pimeässä niin kauas kuin uskalsi, kunnes maata ei enää näkynyt, kuin sieltä olisi ollut lyhyempi matka Tytön luokse. Hän laski pullon varovasti veteen ja katsoi sen katoamista pimeyteen. Sitten hän huokaisi syvään, käänsi veneen ja souti takaisin kotirantaan.
“Tokkopa se pullo mihinkään päätyy”
Poika lähetti pullopostia joka ilta niin että viinipullot alkoivat jo loppua. Joka päivä hän istui kiven vierellä ja katsoi ulappaa, jolla ei näkynyt yhtään tuttua purjetta.
Eräänä yönä Pojan nukkuessa sikeästi pienessä mökissään, hän tunsi kevyen tönäisyn olkapäässään.
“Tulin takaisin”, kuiskasi Tyttö hiljaa. ”Sain viestisi”.
cc
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit