Haaveilija92

 

Muistan ensimmäisen puhelun, miten voikaan vieras ääni, tuntua niin kodilta, niin lämmin, niin turvallinen.

 

Sait minut nauramaan, perhoset liitelemään vatsassani, perhoset jotka luulin jo ikuisesti kadottaneeni.

 

Miten voikaan viikossa, ihmisestä tulla niin tärkeä, ihan kuin olisit ollut siinä aina, tuttu ja niin turvallinen tunne, joka kerta kun kuulen äänesi.

 

Kerta kerralta kun tapasimme, tunne sydämessäni syveni, tämä ihminen on jotain erityistä, jotain millaista en ole ennen kokenut.

 

Miten kauniisti hän kohteleekaan, ottaa huomioon, näyttää kosketuksin, näyttää teoin että aidosti välittää, aidosti kunnioittaa.

 

Mutta etäisyys on raastava, mieli huutaa en jaksa enää, haluan luovuttaa, tää on ihan liian vaikeaa, annetaan jo olla.

 

Mutta sinun mieli ja sydän on vahva kuin leijonan, se kärsivällisesti aina jaksaa ymmärtää, lempeästi mutta lujasti ei periksi anna, saa minutkin taas uskomaan, kyllä me tähän yhdessä pystytään.

 

Niin monta kertaa olen saanut varmistuksen, tää ihminen on tosissaan, ei leiki ei satuta ei luovuta, vaan haluaa minut tällaisena kuin olen, arvostaa ja välittää, aina tukee ja kannustaa.

 

Tuollaista ihmistä, en ole ennen tavannut, enkä varmasti tule tapaamaan, niin hyvä ja kultainen sydän, niin tärkeä.

Häneltä olen kuullut yhden kauneimmista lauseista: "kiitos että olet olemassa".

 

Olet turvapaikka, syli mikä on paras syli maailmassa, niin aito, niin turvallinen, niin välittävä, 

kun olen lähelläsi olen turvassa, mieli lepää ja rentoutuu, minun on hyvä olla, kiitos kun olet juuri sinä.