Irroitan

Liikkumattomassa maisemassa alkaa tapahtua: joku juoksee, askelten äänistä pellolla kokoontuneet lokit lehahtavat lentoon,  pitkään paikallaan seissyt ruukku äkkiä kaatuu kumoon ja sisältö virtaa maahan.  Seinälle hylätystä kitarastakin tipahtaa kyynel, kun puhdistat sen pölystä ja  näppäilet sävelet siitä. Kaiken vastakohtana ovat ne iloiset taulut leskirouvan eteisessä.  Onnellisten päivien naivistisia maalauksia ne ovat, luulen. Tässä kaikessa on jotain surumielistä luopumisen tunnetta ja rajalla oloa.  Jostain syystä minulle tulee tästä jokin tarkovskilainen tunnelma, kuin jotkut kohtaukset Peilistä.  Runon tunnelma on vaikuttaava ja vähän salaperäinenkin.

Haikeuden huippu, mestarillista kaihoisuutta rakastavalla runosiveltimellä maalattuna. Vaatii tarkkaa introspektiota kuvailla sielunsa tunnesopukoita ulkoa tarkkailevilla runokuvilla ja samalla tuntea itse sydämen täydestä. Upea kuten aina, kiittää ja kumartaa.

Tarkkojen yksityiskohtien kauttta rakentuu suuren suuri tuska.. Tykkään noista pikkutarkoista yksityiskohdista, jotka eivät kasva tarinaa suuremmiksi vaan rakentavat tarinasta suuren

Aivan upea, rakentaa pienistä kuvista jotain suurta.

Herkän haikea teksti jossa tunnetila ja sitä kuvaavat sanat ovat sopusoinnussa - sanat eivät tunnu liian runollisilta, eivät viettele juuttumaan sanakikkailuun, vaan luovat koossapysyvän tunnetilan, jota lopetuksen täydellinen runollisuuskaan ei onnistu rikkomaan vaan päinvastoin täydentää. Pidän tämän runon kokonaisuudesta - mielikuvista, tunnetilasta.