Itkut sinusta
ovat jo
kauan sitten
loppuun itketyt.
silti minä,
tänäkin aamuna
heräsin ja
painoin kasvoni
tyynyä vasten
ja itkin
itkin
ja itkin.
sillä Sinä
viime yönä
hylkäsit minut,
uudelleen,
ja uudelleen.
Nöyryytit,
sanoit,
palaat vielä,
kun muut
on kokeiltu,
vaikka minä tiesin,
ei ole
mitään mitä
odottaa.
silti minä odotin,
odotin
ja odotin
katsoin vierestä
kuinka minua
voikaan ilkeimmin
nöyryyttää.
ja se tunne
on pahinta
pahinta
ja pahinta
mitä olla voi.
ja se
saa minut
ikuisesti itkemään.
ovat jo
kauan sitten
loppuun itketyt.
silti minä,
tänäkin aamuna
heräsin ja
painoin kasvoni
tyynyä vasten
ja itkin
itkin
ja itkin.
sillä Sinä
viime yönä
hylkäsit minut,
uudelleen,
ja uudelleen.
Nöyryytit,
sanoit,
palaat vielä,
kun muut
on kokeiltu,
vaikka minä tiesin,
ei ole
mitään mitä
odottaa.
silti minä odotin,
odotin
ja odotin
katsoin vierestä
kuinka minua
voikaan ilkeimmin
nöyryyttää.
ja se tunne
on pahinta
pahinta
ja pahinta
mitä olla voi.
ja se
saa minut
ikuisesti itkemään.
Selite:
toistoa käytetty tehokeinona..
Itkut sinusta ovat todellakin jo kaukaista historiaa, mutta nöyryytys, hylkäys, ne tunteet säilyvät ja ne saavat minut ikuisesti itkemään. Miten tästä aamusta voi kerätä itsensä tulevaan päivään, kun nöyryytys asuu minussa? Näiden öiden kuluessa minä hajoan.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Selitteeseen sanoisin että ihminen joka toista tarkoituksella nöyryyttää on heikko ihminen, ei kykene todellisiin tunteisiin, joten unohda ei ole sinun arvoisesi,älä turhaan itse huonon ihmisen perään.
Mutta samanaikaisesti vihaisuutemme väärästä teosta paisuu herkästi -- loukkaantumisemme sokeudessa -- koko ihmisen paheksunnaksi. Pidämme alitajuisesti kiinni loukkaantumisesta ja jopa vihasta, koska se tuottaa aika ajoin hetken lohtua toisen vääryyksistä. Jos kuitenkaan ei anna sydämessään anteeksi itselleen vääryyttä tehneelle henkilölle, ei myöskään koskaan vapaudu tuosta kokemastasi tuskasta.
Siksi itse uskon oikeuden ja anteeksiannon yhteisvaikutukseen. Meidän tulee tuomita ja nähdä väärä teko vääränä, muttei ihmistä "vääränä" tai "pahana". Opimme antamaan anteeksi väärän teon tekijälle ihmisenä, jolla on mahdollisuus kehittyä vielä kuolinvuoteellaankin, ja joka on pohjimmiltaan jalompi olento kuin mitä hänen teot antavat ymmärtää. Hän ei vain ole louhinut ehkä itsessään tuota jalouttaan esille. Mutta tuota jaloa näkymätöntä sisintä meidän on osattava rakastaa vaikka emme olisi missään tekemisissä hänen kanssaan ja vaikka olisi suorastaan suotavaa, että henkilö pysyy mahdollisimman kaukana meistä.
Huh, menipä pitkälle! Olen pahoillani ja voit vapaasti heittää ajatukseni romukoppaan. Vain ideoita harkittavaksesi! Todella tärkeä ja puhutteleva oli rohkea avautumisesi runomuodossa. Jos siis kyseessä oli todellinen minäsi.
tässä tilnteessa:
Olen antanut hänelle anteeksi jo kauan sitten. Mutta.. niin ne tunteet ovat jääneet alitajuntaan. Se miten minä todella olin se jota nöyryytettiin. Ja hylättiin. Ja silti kerrottiin, että eniten rakastettiin.
Tässä ei tarvitse oikeutta jakaa, koska se ei niin yksinkertainen ja yksiselitteinen asia ollutkaan. Se ettei hän ollut oikea tai väärä, hyvä tai paha. Ehkä se olisi voinut mennä joskus, ennen eri tavalla. Mutta lopputulos olisi ollut sama. Mutta ne tunteet. Ne tunnen öisin niin voimakkaana. Minut jätetään, jätetään ja nöyryytetään. Onko se sitten sitä että ettei syvimmillään ole antanut todella anteeksi. Mutta se, ettei hän enää, edes hänet nähtyänikään herätä mitään tunteita. Ei hyviä, vaikka niitä meillä oli vaikka muille jakaa, eikä huonoja. Kuin joku tuttu menneisyydestä. En enää muista miten hän joi kahvinsa.
mutta oikeus, miten se toisissa tilanteissa jaetaan? Eräässä toisessa ihmisessä inhoan pahaa jota hän oli, mutta rakastan hyvää joka hän on. Hän on kaksi eri ihmistä. Hyvä ja paha. Yksiselitteisesti.
Ja mitä on oikeus? Minun oikeuteni? Hänen oikeutensa? Mitä se oli ja mitä se on nyt?
kuka sen jakaa? Laki? Muut ihmiset?
Kuulisin niin paljon mietteitäsi lisää!
Sivut