meillä oli se yksi tarina ihmisistä
muistatko
käytimme koiraasi ulkona /
kuljimme yhdessä tanssiravintolaan /
menimme sen Suomi-Rockin merkkipaalun ohi
puhuimme yhdessä siitä,
miten mahdutamme elämään ihmiset
sellaisenaan, tällaisenaan
emme etsi viittä virhettä
emme anna kymmentä pistettä
katsomme heitä
emme pelkää samanaikaisesti
horjuuko maailma jossain toisaalla
silti me tipahtelimme aina joskus ylhäältä alas
kun huomasimme kaiken sen
miten he muuttavat meitä
tai miten me muutimme heitä
miten me iloitsemme askeliamme
tai he hymyilevät meille takaisin
vielä joskus me näemme yhdessä
auringon tai kuun,
järven pinnan, suomalaisen maiseman
joka ei ole meille niin tärkeä adjektiivi tässä kaikessa
katsomme sitä yhdessä
laskematta ääneen ahventen hyppyjä veden pinnalla
taivutamme kasvot jälleen kerran
yhtä aikaa hymyilemään
© HH
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
hieno pohdiskelu, ajankuva, muistelu, ties mitä.. hyvä runo kuitenkin
Ihanan hempeä tunnelma runosi vuorovaikutus maisemissa. Tällaisin sanoin tippumisetkin tuntuvat pehmeiltä kuin lumihiutaleiden leijailu.
Ihana, haikeakin.
Kaunis, herkkä ja lämmin runo
Kyllä miekii tunnen olevani usein puusta pudonnut ja välillä säikähtänyt.
Sivut