Kauniista päivää enteilevään
aamuun herään,
taivas vielä syvissä
värittömissä sävyissä
kontrastien ollessa kohdillaan.
Mittarissa punainen
sinisillä parinkymmenen kohdilla
ei aiheuta pienintäkään reaktiota
enää, toista oli pari viikkoa sitten,
mielessä tai sydämessä,
vaikka kesänlapsi olenkin.
Ihoni nuuhkii, tunnustelee
ja selvästikin aistii nuo lukemat.
Se kavahtaa, värisee
ja nostaa karvat pystyyn
kuin keihäsmetsän
noustakseen vastarintaan,
eikä voi ymmärtää
saatikka sulattaa
tuota ystäviensä
passiivista hyväksymistä
ja sopeutumista.
Se miettii
ystäviensä petturuutta,
talven ankaruutta
ja omaa kovaa kohtaloansa..
Ajatuksien
hallitsematon syöksykierre
jatkuu ja jatkuu
päättyen kuoren
repeämiseen, halkeiluun..
Punainen tihku
kasvaa kyyneliksi,
jotka nousevat railoista,
rotkoista ja kanjoneista
levittämään banderollinsa
julistamaan sanomaansa
auringonsäde
iholla niin kylmänä
lämpö takaisin
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Kaikissa vuodenajoissa on jotain hyvää ja jotain huonoa. Pukeutuu vaan sään mukaan.
Pian kevät-talvi säteilee ja alkaa hieman jo lämmittää.
Ei kai tuo pakkanen niin mahottoman hirveä asia ole;) Ja eläpä huoli, helmikuun silmistä valuu jo vesi, joten pian helpottaa. Mutta hienosti kirjoitettu juttu.
Wau !
Tää runo alkoi elää lukiessa...
Minun rakkain ystäväni epeli mokoma on jempti kuin mikä.
Mulla on on lämmin, positiivisuus ja toki rakastan tätä talvea, vasta -25 on kylmä
Hyvinkin tutussa roolissa kamppailee runominä tässä. Jos pitäydyn vain kirjaimelliseen sanomaan, mietin koetuskiveä, jolla pohjoisen kansa mitataan. (miekin jo tsekkasin tönöä Galiciasta...hehe)
Sivut