Sitoutumaton Ⅱ

Niin ne kauniit teot ja toinen toistaan liikuttaneet hetket muuttuvat joskus liikkumattomuuteen, maailmaksi, joka ei enää heijasta sitä samaa tahtoa ja antaa kaiken haalistua pinnattomaan värittömyyteen. Se on haikea hetki, kun muistaa kaiken kauneuden ja ymmärtää ettei voi enää pitää siitä kiinni. Haluamatta satuttaa tai loukata ja silti tietää tekevänsä oikein, mutta kaikki palaa aina siitä huolimatta muistoina kosketeltavaksi. Sitä se elämä parhaimillaan tai kauneimmillaan on, antaa ja ottaa, että se kaikki tapahtunut tuntuisi sisimmässä kuitenkin rakkaudelta.

Koskettavaa runoilua, lopun dramaattisuus on onnistunut täysin.

"Sori kulta..." sanoilla alkavasta säkeestä pidin eniten tässä, vaikka koko runo on hieno. Lopetuksen toisto on toimiva ja samalla ajatuksia herättäviä. Pitääkö asiaa toistaa moneen kertaan, jotta sen itsekin uskoisi, vai miksi toisto on tarpeellinen? Vai ilmentääkö "ei oo"n toisto suhteen loppumisen lopullisuutta, että sitä ei todellakaan enää ole? Syitä voi olla tietysti muitakin. Satunnaiset riimit olivat myös hyvää antia runossa. Teemana parisuhteen ruotiminen on aika kulunut, mutta se ei tässä ainakaan päässyt haittaamaan monien hyvien oivalluksien takia. Kiitos tästä!

Sykähdyttävän hieno teos. Elämänmakuinen.
Ulkonäkö tyylitelty upeasti, tykkään.