Auf Wiedersehen, Moskau..

"arrivederci" huikkasi Paolo, tuo mustaviiksinen italoidiootti, hypätessään tuoreimpaan räjähdyskuoppaan pakoon ympärillä viuhuvia shraphnelleja. Ryssien T-kolmeneloset jyräsivät kaikkialla, minne vaan Gerdtin, tuon riisitaudista kärsivän, kaukaisina kasarmipäivinä pahasti kiusatun puolijuutalaisen liki umpeen muurautuneet silmät vain katsoivat. Panssarinyrkki oikeassa kädessään Gerdt ryntäsi Paolon ohi seuraavaan mutaiseen kuoppaan, tähtäsi ja ja sai, vahingossa, osuman lähimmän T-34n telaketjuihin. Kaikkien muiden panssareiden jyristyä jo seuraavaan esikaupungin kortteliin, yhtäkkiä oli aivan hiljaista : Gerdt kuuli kuinka Paolo huohotti peloissaan viereisessä helvetinkolossa ja oli jopa kuulevinaan vienoa linnunlaulua jostain. Metallinen kolahdus herätti Gerdtin haaveistaan, ensimmäinen hiippalakki kurkkasi jo liikuntakyvyttömän tankin miehistöluukusta. Gerdt ojensi mauseriaan kohti ruskean kypärän peittämää venäläispäätä, kun vierestä rähähti schmeisserin sarja. Paolo kiljui jotain, luultavasti typerää, omalla, typerällä, kielellään ja tulitti hillittömästi konepistoolinsa kaikki panokset tankin tornin kylkeen. " Diese verrückten Römer", ajatteli Gerdt ja laukaisi. Hiippalakki katosi. Gerdt kääntyi katsomaan Paoloa samalla kun valtava räjähdys paiskasi hänet päin tuhottua tankkia. Paolo katosi. Yhtäkkiä häntä ei vaan ollut, oli vaan syvä, suunnaton kuoppa juuri siinä missä Paolo juuri äsken oli molottanut sitä käsittämätöntä kieltään. Yhtäkkiä Gerdt huomasi ikävöivänsä pientä italialaista. Hän huomasi ikävöivänsä myös vasenta jalkaansa. Jota ei enää ollut. Ainakaan näkyvissä. Gerdt huokasi syvään, kun kuuli kolahduksen yläpuoleltaan. Hän käänsi katseensa ylöspäin, ja huomasi tuijottavansa suoraan ysimillisen Naganin mustaan piippuun. Viimeinen kaunis ajatus, ennen leimahdusta ja mustaa