Surullinen mies

Patja on kova ja kapea kun käyn viereesi ja painan pääni kainaloosi. Ilta aurinko laskee kuin liekehtien järven taa. Kesä on lopuillaan ja vanha rantamökki, johon aikanaan isäsikin toi toiset naisensa on viileä. Sinä lämmität minua, nuori vartalosi hohkaa kuumuuttaan. En näe mökkiä, en tiedä miltä siellä näyttää. Näen sinut siinä, niin hermostuneena ja epävarmana koskettamassa minua ensimmäistä kertaa. Sinulla on keskittynyt vakava katse, kun pörrötän tummia hiuksiasi ja painan kosteat huuleni huulillesi. Ole jo vaatteista riisuttu, silitetyt farkut on mytyssä lattialla. Liikutat hellää kättäsi vartalollani ajattelematta kuinka moni siihen on ennen sinua kätensä painanut. Ensimmäisen kerran yhdyt ja kerrot rakastavasi minua. Minä uskon, miksi en uskoisi? Vaivun syliisi ja annan kaikkeni.

On jo pimeä, kun on aika lähteä. Aurinko on hukkunut ja lintujen laulu vaiennut. Taskulampulla valaiset tien ja suojelet minua sadoilta yöperhosilta, kun juoksemme autolle. Ilman sinua olisin varmasti jähmettynyt paikoilleni paniikkiin, niin paljon pelkään noita yön pieniä aaveita, joiden kosketusta en kestä. Vietän yön vieressäsi, kapeassa sängyssä huoneessasi. Yhdessä vaivumme tulevaisuuden haaveisiin, sylitysten.

Näemme tänään ja huomenna. Ja jos emme näe soitamme, viestittelemme. Niin monta sydäntä ja ihastumisen sanaa, pakahdun sisälläni, kunnes se musta peikko saapuu ja kertoo sinusta ja hänestä. Mitä teit hänen luonaan? Miksi et kertonut minulle? Riitaa, taistelua. Monta särjettyä sydäntä. Ei teillä mitään ole, mutta minä olen vihainen. Vihainen ja epävarma itsestäni. Sinä olet komea mies, vaikket itse sitä tiedä. Surullinen ja haikea, mutta komea ja kosketusta vailla. 

Pitkien raskaiden viikkojen myötä painun kasaan. En kestä itseäni, en kestä menneisyyttäni. Olen käytetty ja paha, vailla tulevaisuutta. En ole tarpeeksi hyvä, minun pitäisi olla parempi. Sinä siinä surullisena, et suostu riisumaan paitaasi vaikka on kuuma ja haluan täyttyä sinusta. Suutun sinulle, mutten kerro sitä. Myöhemmin nostat hihaa vahingossa ja huomaan, miksi et tahtonut minua. Tuoreet punaiset arvet täyttävät kätesi, ihan niin kuin minunkin käteni aikanaan. Kyyneleet täyttävät kasvoni. Maailmani pysähtyy. Miksi rakkaani? Et halua puhua, työnnät minut pois. Illan hämärtyessä kostan itselleni. 

Tulee se pelätty päivä, jolloin käsket minun hakea tavarani. Matkalla ostan pullon halpaa viiniä ja päätän, ettei tämä ole loppu. Puolet viinistä juotan sinulle, surulliselle miehelleni. Itken ja uhriudun. Illan suussa olen vietellyt sinut uudestaan, istunut päällesi hajareisin, riisunut paitani. Annan sinulle kaiken mitä haluat ja liikaa päälle. Lopulta et päästä minua lähtemään, itkien anelet minua jäämään, haluat jatkaa. Käperryn viereesi omalle paikalleni ja hetken kaikki on hyvin, kunnes kerron pahasta olostani ja syytän sinua. Sinua surullinen mies, joka ennestään jo syytät itseäsi. Näin jatkamme seuraavaan viikkoon, rakastaen murheen kautta kunnes rakkautesi muuttuu vihaksi. 

On taas se aika hakea tavaransa pois. Nyt uskon jo itsekin, että tämä on loppu. Sydämeni on muurautunut umpeen, olet tehnyt tästä helppoa itsellesi. Kaikki on valmista, ei tarvitse pakkailla, ottaa vaan tavarat ja lähteä. Ei ole mitään sanottavaa, ei ole puollusteltavaa. Silti itken ja raivoan, syytän sinua kunnes pakotat minut ulos. Kävellessäni pois, tuntuu että maailma romahtaa, kyyneleet kastelevat kasvoni. Jaksan vielä yrittää, laitan viestiä, soitan, toivon parasta. Kerron rakastavani, anelen sinua takaisin, lupaan tehdä mitä vain. Sinä vihaat minua, syytät elämäsi pilaamisesta, etkä enää vastaa. Minä uskon sinua.