Oikeutta kaikille olennoille
Kirkas helmikuinen maanantaiaamu valkeni hiljalleen kaupungin ylle. Toimistorakennusten, kauppojen ja pankkien katveeseen jäävällä kävelykadulla näkyivät viikonlopun rientojen jäljet: roskakorin vieressä makasi pinossa pikaruokaravintoloiden pusseja, joiden välistä törrötti sinisenä kartiona edelleen kimalteleva paperihattu. Siellä täällä lojui tupakantumppeja ja rypistyneinä maahan heitettyjä kuitteja.
Lakaisuauto hurisi rauhallisesti kohti kalpeana nousevaa aurinkoa. Auton harjakset sivelivät välinpitämättöminä vaaleanruskeaa katukiveystä ja siihen vuosien saatossa piintynyttä likakertymää. Tummanpuhuvat tahrat olivat vakiintuneet myös osaksi paksuja pylväitä, jotka kannattelivat katua reunustavia katettuja kulkuväyliä.
“Oikeutta kaikille olennoille”, julisti hatarin kirjaimin piirretty seinäkirjoitus yhdessä pylväistä. Siivouspalvelun seuraavan graffitinpoistokierroksen jälkeen mustalla tussilla kirjoitetun tekstin rippeet kerrostuisivat osaksi laattapintaa ja samalla kadun vaiettua historiaa. Pilariin jäävät läntit muistuttaisivat tekstistä heitä, jotka kerran ehtivät sen nähdä ja painaa mieleensä.
Huomioliiveihin ja paksuun toppatakkiin pukeutunut, suurta termospulloa kanniskeleva Lotte oli kotimatkalla omalta partioltansa. Pakkasyön aikana hän ja kuusi muuta yömajan vapaaehtoista olivat jalkautuneet kaupungille noutamaan kodittomia lämpimään. Loten punaisena hehkuvat posket kohosivat ylpeään hymyyn, kun hänen katseensa osui graffitiin.
Seuraavaksi Lotte kuitenkin huomasi pylvään takaa pilkistävän maihinnoususaappaan. Jo ennen kuin ajatus oli ehtinyt muotoutua hänen mielessään, virtasi adrenaliini hänen kankeiden raajojensa läpi. Kello oli puoli kahdeksan aamulla, ja pakkasta oli edelleen neljä astetta.
Silmät vahvistivat sen, minkä keho jo osasi aavistaa. Lotte parahti hätääntyneenä nähdessään liikkumattomana kyljellään makaavan miehen. Paksu, harmaantuva parta oli takuilla huurtuneesta kuolasta. Miehen auki jämähtäneiden silmäluomien paljastama, tyhjänä tuijottava katse kavahdutti Lottea. Yläruumista peittävä ohut tuulitakki kahisi samalla kun ilmavirta nuoli miehen takareittä farkuissa ammottavan reiän läpi. Miehen makuupussi oli mytyssä hänen selkänsä ja kivipylvään välissä. Lotte ravisti miehen kylmää ja jähmeää vartaloa.
Loten hengitys höyrysi ilmassa, kun hän huusi apua huohottaen. Tyylikkäässä mustassa kangastakissa ja tummassa puvussa kulkeva herra askelsi ripeästi kulkuväylältä kävelykadun puolelle välttyäkseen punertavana messuavalta, rastapäiseltä naiselta. “Täällä on ruumis!”, Lotte kirkui. “Tuota, minun pitää mennä töihin”, pukuherra mutisi vaivaantuneena, ja kaivoi nappikuulokkeet ulos taskustaan.
Lotte seurasi katseellaan pankkia kohti kiirehtivää hahmoa, viuhkoi ilmaa lapasellaan ja tasasi hengitystään. Hän avasi puhelimensa tärisevin sormin ja soitti yömajalle. “Täällä on ruumis”, Lotte toisti uudelleen heti vapaaehtoiskoordinaattorin vastatessa, tällä kertaa värisevällä äänellä. Lotte purskahti itkuun, ja sai vain vaivoin kuvailtua sijaintinsa. Lotte sai tehtäväkseen päivystää kuolleen miehen luona, kunnes vuoropäällikkö saapuisi ja soittaisi poliisin paikalle.
Odottaessaan Lotte rohkeni jälleen katsoa leposijassaan makaavaa miestä. Mies retkotti repaleisten, litistettyjen pahvilaatikoiden päällä, vierellään tyhjä peltinen papupurkki. Purkin pohjalle kertyneet neljä pikkukolikkoa eivät vielä olisi riittäneet seuraavan aterian ostamiseen ruokakaupasta. Miehen kasvot ja jaloista näkyvä iho sinersivät. Hänen vaihtovaatteensa olivat kasassa isossa ostoskassissa rytätyn makuupussin vieressä.
Lotesta tuntui, kuin miehen elottomat harmaat silmät anelisivat häneltä apua. Lotte osasi vastata vain myötätuntoisella, mutta yhtä lailla avuttomalla katseella. Hän laski termospullonsa maahan ja kyykistyi hiljaisena ruumiin viereen.
Vuoropäällikön saavuttua Lotte kulki kotiinsa kyynelehtien. Päällikkö otti vastuulleen keskustelun poliisin kanssa ja todisti, kuinka ruumis tarkastettiin ja siivottiin pois kulkuväylältä. Kylmällä katukiveyksellä miehestä jäivät muistuttamaan vain mädäntyvät pahvinrepaleet, joihin poliisit eivät iljenneet koskea tapahtumapaikkaa tyhjentäessään. Nimettömän miehen kuolinhetkien ainoaksi todistajaksi jäi valvontakamera, joka kuvasi tämän hoipertelevan ulos makuupussistaan ja asettuvan takaisin makuulle viimeistä kertaa.
Komisario läimäisi poliisiauton takaovet kiinni. “Tuo seinäkirjoitus pitäisi muuten kanssa siivota”, hän totesi kollegalleen. “Lähdetään sitten.”
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi