Lumikki64

Masennus.

Pimeyden vyöryessä ylitseni, kadotan maailmani.
Itken valoni perään pimeässä, kaipaan kosketusta ja siltikin sanon mene pois...

Silmäni tahtovat nähdä, kuitenkin käännän katseeni.
Olen olemassa ollakseni yksin pimeydessä.

Nakerran itseäni sisältä, minuuteni murenee hiekaksi tuuleen.
Käteni kohoavat pyyntöön päästä minut pois, vedä minut kirkkauteen.
En tartu ojennettuihin käsiin, vajoan syvemmälle itseeni...

Kilistelen itsetuntoni kahleita, vedän jäisen viittani tiukemmin ympärilleni haluten tukahduttaa
kaikki kauniit ajatukset sisältäni.

Masennuksen musta koura repii minua pieniksi palasiksi, hiljaa seuraan tuhoa odottaen... odottaen sitä kipinää joka kiipesi minusta syvältä, sitä lämmintä hehkua
joka nosti minut täältä kerran ja sen hehkun varaan jätän sieluni riekaleet, se tulee tiedän sen,
siihen asti istun pimeässä odottaen.