amap

Kun hengittää kevyesti lasia kohti, tuntuu kuin katsoisi maailmaa unen läpi.
Ulkona taittuvat puiden oksat verhoutuvat savumaiseen olomuotoon ja hetken surullinen pimeys näyttää utumaiselta. Taianomaiselta, ei lainkaan pelottavalta. Keltaiset katuvalot muuttuvat himmeän valkoisiksi, ja kulkijat, jotka pitelevät tiukasti kiinni hatuistaan ja takinpieluksista, muistuttavat enemmän eksyneitä sieluja kuin tavallisia asukkaita.

Lasihengityksessä on toinenkin hyvä piirre. Kevyt henkäys ja voit piirtää maailman juuri sellaisena, kuin toivoisit sen näyttävän. Myrskypilvien sijaan voi taivaalle piirtää auringon ja uudella hengähdyksellä voi laajentaa pinta-alaa ikkunalle. Voi piirtää kesäkukkia syksyn riepottelevien, kuolevien lehtien tilalle ja nopeasti pyyhkäistä ohikulkijan kasvoille hymyn. Minä itse jaksaisin istua kokonaisen illan, ehkäpä jopa yönkin, katsellen maailmaa hengityksen takaa.

Siinä minä taas istuin ikkunalla. Jalat vedettynä rintojani vasten, silmieni katse suunnattuna huuruun, joka jo hitaasti haihtui haihtumistaan. Uusi hengitys palautti vanhojen kuvien hahmot esiin, mutta se sai minut tuntemaan lähinnä surumielisyyttä. Yksikään uusi henkäys ei palauttanut kuvia kauneimmassa olomuodossaan – kaikki työ, se piti aina aloittaa alusta. Kämmenelläni pyyhkäisin huurua lopullisesti pois ja ikkunaan jäi vain likaiset viirut, vesipisaroiden täplittäessä lasipintaa ulkopuolella.

Minua turhautti. Minun piti tajuta, oppia jo vihdoin viimein, etten voinut paeta todellisuutta unimaailmaan. Minun täytyi kyetä katsomaan ryhdikkäänä, kuinka vuoden ensimmäinen syysmyrsky riepoi puiden oksia ja talojen antenneja. En saanut tuntea ahdistusta, kun pariskunta kulki lähekkäin yhdessä painautuen suojelevasti lähemmäksi toisiaan. Unimaailmassa minäkin olisin painautunut vasten toisen lämpöä, mutta nyt kun nojasin taaksepäin, otti ainoastaan ikkunan pielus minut vastaan niin lempeästi kuin sementtiseinä vain kykeni. Ei lämpöä, ei pehmeyttä, ei kaipaamaani toisen elävän olennon tuoksua. Vain kylmä kivimassa.

Vilkaisin ympärilleni. Pari kostunutta pahvilaatikkoa yritti täyttää tyhjää tilaa, joka muodostui valkoisten seinien ja kumimattolattian välille. Kynttilöiden lepattavat liekit saivat vähäiset varjot värisemään kuin kyynelehtiessä. Kaikki tuntui niin vieraalta. Tämä paikka ei tuntunut lainkaan tutulta, vaikka olin asunut täällä jo pidemmän aikaa muutama vuosi sitten. Niinä hurjina opiskeluaikoina, jolloin olin aivan varma, ettei kukaan tulisi koskaan tyytymän minunlaiseeni tyttöön. Vitsailin nunnaluostareista ja erakkoelämästä, ja kun kokoonnuin ystävieni kanssa tämän samaisen kaksion olohuoneessa viettämään iltaa yhdessä, kuulutin kaikille, etten tarvitse toista ihmistä pitämään minua hengissä.

Ja sitten löysin sinut. Tai sinä löysit minut.

Puristin sormeni nyrkkiin ja annoin otsani painautua ikkunalasia vasten. Kylmyys takertui ihooni ja kipusi kasvojani pitkin ympäri kehoani. Olisin mieluiten sulkenut muistoni viimeisen viiden vuoden ajalta: olisin mielelläni unohtanut sen, kuinka viaton ihastus muuttui hämmentäväksi rakkaudeksi ja kuinka yksineläjä huomasikin tarvitsevansa toisen tuoksun kyetäkseen olemaan onnellinen. Sanonta, että ihminen on vain puolikas kunnes löytää sen oikean, tuntui yhtäkkiä viisaammalta kuin koskaan ennen. Sillä puolikas minä olin aina ollut.

Ja puolikas minä olin taas.

Otsani kopautti ikkunan kovaa pintaa ennen kuin kapusin jaloilleni. Syysmyrskyn tuijottaminen ei lainkaan rentouttanut mieltäni, vaan lisäsi ahdistusta muistuttaessaan tosielämän synkkyydestä ja kylmyydestä. Pakenin näkyä kauemmas ikkunasta, samalla tavalla kuin lapsi juoksi sohvan taakse, kun televisioruudun näkymät alkoivat tuntua liian kauhistuttavilta. Istuin laatikoiden vierelle, avasin toisen ja kaivoin esiin mitä löysin sen sisältä. Viltti, jonka levitin lattialle, pehmokissa, jonka poimin kainalooni. Saatoin melkein kuulla kynttilöiden kevyen lepatuksen korvissani asettuessani kerälle pienen, viluisen siilin tavoin. Katse valkoiseen seinään suunnattuna tunsin, kuinka tätini vanha kaksio tuntui yhtäkkiä ympärilläni suorastaan valtavalta. Kuin kerrostalon kolmannen asunnon sijaan olisinkin joutunut kartanoon. Kartanoon, jonka lukuisista käytävistä olin sattumanvaraisesti valinnut yhden ja tempaissut auki mahonkisen oven. Asettunut tähän samaiselle kippuralle tietämättä, kuinka löytäisin takaisin muiden luo labyrinttimaisen rakennuksen syövereistä. En tällä hetkellä piitannut siitä: tässä oli oikein hyvä.

Henkäisy pakeni huuliltani. Sille ei ollut ikkunaa, johon laskeutua lepäämään, vaan näkymättömänä se katosi ummehtuneen asunnon ilmaan. Kohotin sormeani, mutten voinut piirtää kuvajaista olemattomaan. Sormet upposivat pehmokissan pörröiseen karvaan ja upottaessani kasvonikin sitä vasten, saatoin kuvitella hetken verran, että kaikki ympärilläni on pehmeää, lämmintä, ystävällistä ja rakastavaa.

Aivan kuten sinäkin olit aina ollut.