Nimetön

Korkealla taivahalla leijailit
yllä puiden latvusten
lailla vapaiden lintusten
minä raukka poloinen lankakerä kädessäni
lentoasi narun päästä ihailin
näin kuinka kimaltelit auringonsäteissä
kirkkaansinistä rajatonta taustaa vasten

sieltä korkeuksista katsottuna
olin varmaan vain pieni hiirenpaska
yksi mitätön piste muiden joukossa
kaukana, kaukana alapuolellasi
rajoittamassa troposfääristä lähtöäsi

päästit irti minusta
lentääksesi kohti ilmakehän ylärajoja
tai ehkä jopa toista galaksia
en ole varma
en pysynyt aina kärryillä
sun pähkähulluissa haaveiluissa

muutamaa kesää myöhemmin kohtasin sut
olit vieläkin siinä samassa paikassa
missä joskus erottiin
päälliset repaleisena lojuit vain
murtuneena

sanoit vasta jälkikäteen ymmärtäneesi
minun olleen se joka sut taivaalla piti
jäit tyhjän päälle ilman lennättäjää
romahdit pellolle lannan keskelle
tuoksusi perusteella sen uskoinkin

minä olin vieläkin se sama
omilla jaloillaan seisova
suoraselkäinen
korjaustaitoinen, luotettava mies
tiesit mun pystyvän sut kokoon kasaamaan
takaisin korkeuksiin narun päässä juoksemaan

katsoin sua alta kulmieni
siinä apuani kerjäämässä
neljäkäs revenneenä
tukiranka parista kohtaa katkenneena

liimatuubia kädessäni hypistelin
en sääliä tuntenut enkä sympatiaa
muistin vielä kuinka kylmästi
mua lähtiessäsi kohtelitkaan

avatun tuubin sieraimelleni laitoin
nuuhkutin kuin tullin koira Hollannin postia
epäuskoinen ilmeesi lämmitti valtimovereni kauttaaltaan
oikeudentunnon kuumentama liemi suonissani virraten
myötätuulen selkämystäni suudellen
kirmasin yksin kohti avointa maailmaa
ilosta hypähdellen pitkin pellon laitaa
päihtyneenä ja ilman paitaa