Huone 10

Joskus se paikka oli ollut täynnä elämää. Minä muistin, kuinka olin kulkenut käytävää pitkin ja odottanut, että joku tulisi ja parantaisi vuotavan haavani, paikkaisi sen ja sanoisi, että voin lähteä kotiin. Monikaan ei varmasti pitänyyt sairaaloista, ne olivat niin steriilejä ja täynnä valkeita hahmoja, joilla oli koko ajan kiire uusiin huoneisiin tapaamaan uusia potilaita. Minusta ne olivat kuitenkin jollakin tapaa mukavia rakennuksia, vaikka tuon sanan paikalle olisikin voinut keksiä jonkin sopivamman. Nyt tämä suurikokoinen talo kuitenkin nukkui hylättynä juhannusyössä, samalla kun yöperhoset lentelivät katossa särisevien lamppujen valossa. Kuljin käytävää pitkin, tunsin oloni heikoksi.
Koko ajan minulla oli sellainen tunne, että minua oli huijattu pahemmin kuin ketään koskaan. Heräilin vähän väliä näkemään eri todellisuuden kuin hetki sitten, välillä olin hylätyssä sairaalassa ja välillä jossakin aivan muualla. Ei tämä voinut olla niin!
Itkin. Koko olemukseni itki, hoitaja katsoi säälivästi. Pahinta oli se, kun menetti todellisuuden jollekin kasvottomalle, se pakeni minusta kuin olisi ollut jotakin nestemäistä ainetta. Sitähän ne minulle juottivat, kun aloin kuvitella taas omiani.
Huone 10. Sen pimeys ja raastavuus, seinät, jotka olivat täynnä vanhoja kirjoituksia mukaanlukien oman nimeni, jota ne kutsuivat aina välillä ovessa olevasta aukosta. Ikkuna, jonka takana satoi ja satoi vain koko ajan, teräslasia. Patja allani, jonka olin kuolannut ja kyynelehtinyt laikukkaaksi. Minä joka en osannut erottaa onnea ja teko-onnea toisistaan. Tahdoin ulos, mutta kun ei... Mutta kun ei!