Nimetön

Tämä ei ole rakkaustarina. Tämä on kertomus minun, Aapon elämästä. Minä haluan kirjoittaa ylös asioita, joka auttaisi minua paranemaan. Tahdon teidän lukevan tarinani, mutta toivon, että Te ette leimaa minua hulluksi. Aloitan tarinani kertomalla hieman itsestäni, jotta ymmärtäisitte ratkaisuni.

Minä olen aina ollut vähän semmoinen boheemi luonne. Piirtelin vihkooni sellaisia hauskannäköisiä hahmoja jo ala-asteelta lähtien ja lueskelin vain kirjoja silläaikaa kun luokkakaverini norkoilivat kylillä. Ei sillä ettäkö olisin ollut koulussa jälkeenjäänyt tai jotain. Minä kyllä osasin, jos vain halusin osata. Matematiikan kaavat jäivät vain mieleeni helposti, ja samoin lukuaineet.
Vanhempiani lähinnä huolestutti se, että jättäydyin usein kaveriporukasta pois ja sulkeuduin omaan huoneeseeni. Heidän mielestään minulla olisi pitänyt olla paljon kavereita ja menoja. Minusta näytti, että he olivat suorastaan peloissaan minun mielikuvitukseni laukasta; kuinka se taipui ja sykki joka suuntaan.
Mutta enhän minä voinut tukkia elämäni tärkeintä asiaa, taidetta joka virtasi minusta kuin virtsanoro täpötäydestä rakosta.
Kerran minä rakastuin. Rakastuin niin kuin pieneen koiranpentuun, jota ei voi kuin helliä ja jota ei voi vihata. Rakastuin kuin pikku piru, joka ei voi elää ilman pieniä pahoja tekosiaan. Vaikka olen naisia katsellut, en ole koskaan ennen nähnyt niin kaunista ja himoittavaa naista kuin Virpi. Virpin hiukset olivat kuin kuparia, punertavan leiskuvat ja hänen silmänsä kuin vihreät kimaltelevat jalokivet.
Hänen hymynsä sulatti minut, se rikkoi jään sisältäni joka minussa oli kytenyt hiljalleen.
Pääsin myös käsiksi hänen vartaloonsa lopulta. Hänellä oli hyvin vaalea iho, ja syvät kainalokuopat joihin minä painoin nenäni yön viimeisinä tunteina.
Me paloimme vartalot yhdessä kerran, toisen, kolmannen, lukemattomia kertoja. Meidän vartalomme sopivat yksityiskohtiaan myöten yhteen; kylkemme kaaret, lantiot. Meistä irtoava neste liimasi vartaloamme yhteen jokaisella liikkeellä, jokaisella onnen huokauksella. Lopulta me saavuimme aina tähtitarhaan, joka sai ihomme kananlihalle.
Onnen huumaa kesti viisi kuukautta ja kaksi päivää, kun Virpi kertoi odottavansa lasta. Minä järkytyin, olimme nuoria ja lapsia vielä itsekin. Toisaalta syvällä sisimmässäni olin hyvin onnellinen; olen saanut koukkuun tuon tytön. Minun onnellisuuteni näkyi myös minussa, olin koulussa sädehtiväinen ja innokas, myös vanhempani huomasivat eron.
Kunnes, eräänä päivänä Virpi katosi jäljettömiin. Minä vain en löytänyt häntä mistään. Mitään merkkiä hänestä ei jäänyt, ei ainuttakaan. Sillä hetkellä tajusin, että enhän minä edes tiennyt hänestä mitään. Tunteiden palossa en ollut halunnut edes tietää hänen sukulaisistaan tai kotipaikastaan. Halusin vain hänet itselleni ja nopeasti, katsella hänen vartalon viivojaan ja upota siihen uudestaan ja uudestaan.
En voinut uskoa, että minä en saatana tiennyt hänestä mitään! Olinko minä tökännyt siemeneni johonkin kukkaruukkuun sittenkin?
Kaksi viikkoa tapauksen jälkeen elin kuin huurussa. Makasin sängylläni, en tehnyt yhtään mitään. Vanhempani kulkivat päivästä päivään otsanahkat kurtussa, voileipiä tyrkyttäen.
Mutta minä hamusin vain uudelleen ja uudelleen Virpin hiuksia tyynyltäni enkä edes nähnyt miten yö vaihtui aamuksi ja ilta yöksi.
Alun shokin jälkeen kuvaan tuli mustasukkaisuus. Se alkoi kalvaa mieltäni kuin hiiri juustoa niin, että jos olisin ampunut itseni, olisi ilmaan jäänyt silti mustasukkaisuuden henki. Minä kuvittelin, että Virpin oli vienyt joku mies, joka samalla tavalla työntyisi häneen ja saisi saman nautinnon kuin minä. Minä puristin nyrkkejäni yhteen unessakin, ja voihkin suorastaan tuskissani. Se, joka lopetti elämäni viemällä Virpin, ei ansaitse elää.
Minä en tiennyt enää, missä todellisuudessa elän. Maailma näytti minusta litteältä; kaikki oli sivusta kuvattua. Vanhempani ja heidän voileipänsä, jopa talomme. Minä väsyin. Olin niin väsynyt, että en jaksanu nielaista ruokaa. Kun halusin mennä vain lepäämään minuutiksi peittoni alle, äitini karjui, että olin maannut kaksi päivää samassa paikassa. En muistanut huoneeni järjestystä. Etsien ovea ikkunan vierestä, ja putosin lattialle luulemalla seinän nurkkaa sängyksi.
Minä halusin huutaa, mutta minusta ei lähtenyt kuin pihinää.
Minun elämäni oli tällaista, minun sisuskaluni oli revitty ulos minusta enkä voinut kuin kuunnella maailman huminaa.

Nyt, kun aikaa on kulunut yli puoli vuotta Virpin katoamisesta, minä osaan syödä ja puhua. Minulla on oma hoitaja, joka antaa lääkkeet ajallaan ja muistuttaa minua esimerkiksi käymään suihkussa. Olen saanut hyvää hoitoa, tietä elämääni on raivattu.
Piirtelen päivittäin, usein kuvia punatukkaisesta tytöstä.
Tajuan, että se ei ole Virpi, se on minun mielikuvitukseni tuote. Se tuote on jostain muualta, se ei ole tästä maailmasta, eikä ole koskaan ollutkaan. Tänä kesänä minunkin ikkunastani paistaa aurinko.