Menentetty rakkaus

Tuijotin huonetta tyhjin silmin. Nyt se oli tapahtunut. Pahin painajaiseni oli käynyt toteen. Se tapahtuu, me molemmat tiedämme sen, emme vain tiedä koska, joten meidän täytyy nauttia kaikista jäljellä olevista hetkistä. Olin kuullut nuo sanat, olin itsekin lausunut ne, mutta kun ne todella olivat totta, en halunnut enkä pystynyt uskomaan. Pelkäsin molempien puolesta enemmän kuin uskoitkaan.
Emme olleet suunnitelleet tulevaisuutta, olimme tienneet sen olevan turhaa. Elimme täysillä juuri sitä hetkeä, emme miettinet tulevaisuutta tai muistelleet menneisyyttä. Oli vain sinä ja minä juuri sillä hetkellä. Kahden ihmisen kohtaaminen elämän kovalla polulla, jossa ei kauan pystynyt kulkemaan satuttamatta itseään.
Miksi? mieleeni pulpahti jatkuvasti sama kysymys, ajatukset kiersivät kehää. Miksi juuri sinä? Miksei vaikka naapurin kiukkuinen mies, jota ei kukaan olisi jäänyt kaipaamaan. Miksi sinä, minun maailmani tärkein ihminen? Kyyneleet valuivat poskilleni, en jaksanut nostaa kättäni pyyhkiäkseni niitä.
Kun oireet ilmestyivät, pakotin sinut lääkärin juttusille. Et halunnut mennä, väitit olevasi kunnossa. Onneksi en uskonut sinua. Vein sinut lääkärille. Totuus oli lohduton. Diagnoosi on rintasyöpä, pahanlaatuinen. Se on edennyt jo melko pitkälle, leikkauskaan ei olisi varma parantumiskeino. Sinulla on kaksi vuotta tai… tai elät vain muutaman kuukauden. “Leikkaus on erittäin suuri riski. Harkitkaa tarkkaan ennen päätöstänne.” lääkärisi neuvoi. Tietenkään et halunnut leikkausta, et vaikka se olisi tuonut sinulle sata vuotta pidemmän elämän. “Etkö sinä ymmärrä?” huusit minulle. “Haluan olla kanssasi niin kauan kuin mahdollista, ja jos minut leikataan, elinaikani saattaisi olla vain muutama kuukausi!”
“Ymmärrätkö sinä?”
Ymmärsin minä, valitettavasti.
Älä minusta huolehdi, kyllä minä pärjään. Tiesin, ettei niin ollut, ja sisimmässäsi sinäkin tiesit sen. Et halunnut satuttaa minua enempää. Mutta mitä tunnustamisesi olisi auttanut, tulivuori oli jo lähtenyt purkautumaan tuhoten kaiken entisen, jättäen jälkeen vain paljasta tuskaa.
Diagnoosin jälkeen elämämme muuttui. Ulkoisesti olimme kuin ennenkin, mutta pinnan alla kyti ja lujaa. Kun jäin ensimmäisen kerran yksin lääkärikäyntisi jälkeen, pelkäsin, ettet enää palaisi luokseni. Kun palasit, aloin pelätä hetkeä, jolloin et enää palaisikaan. Aloin hermoilla sinulle, koska pelkäsin niin kovaa. Sinä suutuit minulle, kulutimme aivan liian kauan aikaa turhanpäiväiseen riitelyyn. Emme pysyneet puhumaan asioista, se aiheutti eniten ongelmia. Minä pelkäsin, sinä pelkäsit ja me molemmat luulimme, että toisen vuoksi täytyy olla vahva eikä puhua peloistaan. Miksi? Onko se ihmisen perusluonnetta?
Emme olisi varmaankaan ikinä saaneet selvitettyä asioitamme, ellei vointisi olisi huonontunut entisestään. Saimme asiamme selvitettyä, elämämme jatkui hieman helpompana. Pystyimme nauramaan ja elämään kuten tavalliset ihmiset.
Onnemme särkyi ryminällä, kun tulit seuraavan kerran sairaalasta. Sinun täytyi mennä sairaalaan, et voinut olla kotona, tilasi oli huonontunut. Tulin mukaasi, vaikka inhosin sydämeni kyllyydestä sairaaloita. Tietenkin tulin mukaasi, en olisi jättänyt sinua tuollaisena hetkenä. “Tämä on lopun alkua, kultaseni. Tunnen sen.” Käskin sinun lopettaa tuollaiset puheet, en halunnut kuulla tuollaisia totuuksia. Nukuin vieressäsi sairaalan kapeassa sängyssä, istuin päivät sänkysi vierellä. Rukoilin puolestasi joka ikinen päivä. Huononit silmissä. Laihduit ja ihosi muuttui kuivaksi, hengityksesi alkoi rohista ja sinä et pysynyt kuin lyhyitä aikoja hereillä. Minä kestin sen, kärsin samat tuskat kuin sinäkin, mutta vain sisäisesti. Pysyin vierelläsi, vaikka käskit minun mennä kotiin tapaamaan ystäviäni. En pystynyt, halusin olla vierelläsi loppuun saakka. Muistan yhä, kuinka hetkeä ennen pois nukahtamistasi silitit poskeani ja kuiskasit minulle: “Rakastan sinua. Olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan. Mikään Maailman mahti ei voi estää minua.” Suudelma maistui suolaiselta, kyyneleet valuivat kummankin poskilla. Kuiskasin karheasti rakastavani sinua aina. Puristit kättäni tiukasti. “Älä unohda elää. Sinulla on koko elämä edessäsi. Minä olen aina luonasi, vaikket minua näekään.” Ne olivat jäähyväissanasi. Tunsin kuinka kyynel tipahti kädelleni, en kestänyt sitä, että hylkäsit maailman ja lähdit pois yksin.
Sinä yritit taistella syöpää vastaan, mutta syöpä valtasi sinut. Sinä lensit pois, etkä enää palannut. Lupasin että olemme yhdessä mitä tahansa tapahtuisikin. Sen jälkeen en ole kuullut ääntäsi. Kolmeen viikkoon! Miten selviäisin loppuelämäni ilman sinun pehmeän soinnullista ääntäsi ja mieltäylentävää nauruasi? En mitenkään. Joten siksi annan maailmalle hiljaiset jäähyväiset ja tulen luoksesi. Odota kultaseni, tulen luoksesi niin pian kuin mahdollista. Sitten voimme olla taas yhdessä, vain sinä ja minä.