Tuulen
tämän
seinän
läpi
ja kaadun heinikolle.
Kadun heti miksi oli
muka liian paljon ja yhtä
aikaa niin vähän,
mitä oikein ajattelin.
Tarjotessani ensi viikolta
kaksi päivää
laimeaa lohdutusta,
väriltään myrkynvhreää,
mietin, missä nekin päivät
voisin oikeasti olla.
Auringossa ja taivaassa ja kuussa katselemassa
kaksi viikkoa
- tai vuosia enemmän,
tuulisin sinne täältä pois.
Antaisin tukkani takkuuntua
käkkärään, kasvaa loputtomiin.
Harsoontuminen
pitkiin minuutteihin
olisi paikallaan.
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Jännästi tästä saa otteen ja kuitenkin lipsahtaa jälleen sivuun.
En oikein itsekään tiedä mikä tässä oli sellaista, joka kosketti minua, tuntui tutulta. Monta kertaa piti lukea ja joka kerralla parani:) Upea on runosi!