eilen se sai vallan, vyöryi päälle raskaina aaltoina ja jyräsi alle kaiken muun. se täytti koko tilan. ei sitä tilaa paljoa ollut, yksi sielu vain, mutta sekin oli liikaa. kipu valui sisälle ja painoi kuin lyijy. painuin pinnan alle, missä oli hiljaista, aivan liian rauhallista. minä heräsin jossain muualla, ei ollut mitään liikkuvaa, ei hävittävää, ei tunteita eikä valoa. oli vain harmaata massaa, jonka sisällä olin, hengitin, yksin. olin turtunut, ehkä kipu toi tullessaan liikaa puudutusainetta. ehkä tämä oli pahinta koko kivussa. en tiennyt olinko valveilla, vai oliko se kaikki vain unta, harmaata painajaista. ei sellaista painajaista, jossa juostaan pakoon ja pudotaan loputtomasti kun joku ajaa takaa. tämä painajainen oli pahempaa kuin pelkojen kohtaaminen. ei ollut mitään, mikä olisi saanut pelkäämään. eilen se kipu sai vallan, enkä enää tiennyt ajan kulusta. kellot mittasivat vain tyhjyyttä, junat pysähtyivät väärälle asemalle, lapset lakkasivat keinumasta ja heinäsirkat vaikenivat viulujensa kanssa. ei ollut enää mitään.
päässä humisi ja tunsin, kuinka eri puolilla ruumista alkoi sykkiä. joka sykäyksellä lyijy sisälläni liikahti. lopulta se virtasi suonissa vapaasti, elämänhalu palasi ja tarrauduin kaksin käsin sen reunasta kiinni. sydämen läpi kulkiessa lyijy keveni, oli helpompi hengittää. harmaa massa ympärilläni alkoi repeillä ja aukoista tulvi ohuesti valoa. hetken kuluttua siristelin silmiäni sen kirkkaudessa. kuulin kuinka kellot alkoi mitata aikaa, junat jatkoi matkaa ja lasten keinut liikkuivat jälleen. sirkat viritti viulujaan valtatien varrella ja ne soitti kauniimmin kuin koskaan ennen. uneni oli vaihtanut suuntaa.
tänään vaatteet tuoksuivat appelsiinilta. kaipasin kahvin tuoksua, vähän sulanutta vaniljajäätelöä ja omenapiirakkaa, mutta vaatteeni tuoksuivat appelsiinilta ja mieleni oli jossain muualla. ehkä kaktuksetkin voivat sairastaa sokeritautia, tankkasin auton vesipisaroiden ropistessa maata vasten ja tuulen mukana keikkuvat kaipaukset pyörittivät puiden oksia, houkutteli niitä mukaansa ihmeelliselle matkalle. hei ottakaa minut mukaanne! en mä halua tänne jäädä.
tiellä lojui yliajettu kissa. sen raadon ympärillä kärpäset pyörivät kuin korppikotkat aavikon ainoan leijonan kimpussa. tie oli melkein aavikko ja kissa melkein leijona, kärpäset surisi mustana parvena auringonpaisteessa. jos olisin lapsi, olisin sinisellä tai keltaisella hiekkalapiolla kaivanut kuopan sille raukalle ja pitänyt hautajaiset, tehnyt apiloista ja kuusenkävyistä kimpun, etsinyt kauneimman mahdollisen hautakiven, taitellut oksista pienen ristin, joka hädin tuskin pysyisi pystyssä. jos olisin lapsi, olisin ainakin viikon ajan surrut, joka päivä käynyt kissan haudalla ja öisin nähnyt unta, kuinka se taivaassa istui ja kehräsi Jumalan puvun taskussa ja nautti kissanpäivistä. mutta olen aikuinen ja kierrän raadon ja suolenpätkät kaukaa, odotan että joku muu lopulta potkii pölyisen sotkun ojanpohjalle ja se mätänee kärpäsparven suristessa. ja näen itsekkäitä unia.
taivas oli laaja ja ovet auki. taivas oli kirkas ja tähtiä täynnä, keskipäivälläkin. mitä minä pelkäisin kun kilpeni on rakkaus? olen varmasti tajuissani. joskus en ole siitä varma, mutta tänään tiedän, ei taivas voi pudota niskaan. kaikki hetket on jalokiviä, kultaa ja katinkultaa, aarteita, jotka unohdettuasi et omista paljoa mitään. onni on pilvenmuoto, aamukaste teltan päällä ja nurmikossa, kesän ensimmäinen hiekkalinna, nauru, kävelyretki tuntemattomalla tiellä. mitä minä pelkäisin kun aarteeni on muistojen maassa, onneni tässä hetkessä ja taivas on laaja ja ovet auki?
tämän vihreän suojissa oli hyvä olla. kuunnella kun joutsenia lensi yli ja niiden siivet sanoi whoosh-whoosh-whoosh. aamulla minusta kimpoili sateenkaaria ja ne päättyivät pesuhuoneen seinään. eihän siellä voinut aarretta olla! mutta säteissä oli jotakin erikoista. ehkä tänään kaikki oli mahdollista. vaikka minä en pidä sadetansseista poutapäivinä, enkä pyttipannusta ilman ketsuppia. olen väsynyt levottomiin keinovaloihin ja kesäkaamokseen, tahdon ratsastaa pilvillä, niillä kelluvilla karhuilla jotka vaeltaa taivaan poikki. tahdon mennä, enkä meinata, leijua tähtikeinussa ja olla omppuvarkaissa omalla takapihalla. mutta varmaankin kaikki on mahdollista. ainakin tänään, luulisin niin.
oliko se lämpöä, mikä minut herätti? vai oliko se kylmennyttä ilmaa? ja mistä sen tietää mikä on kylmää ja mikä kuumaa? yhtä lailla polttavaa se on. portinpielessä saappaat odottivat kävelijää. en kai minä niihin voisi astua? mutta maailma on lasinsiruja, tielle katkenneita luita, myötä- ja vastamäen palasia täynnä, ei siellä voi kävellä ilman kenkiä. mietin asiaa. nuo saappaat odottavat ja avara maa on kutsuva, kaikesta huolimatta. minä panen saappaat jalkaani, avaan portin ja alan kulkea.
peili hajosi pirstaleiksi lattialle. niin, minä liimaan ne palat uudelleen, teen niistä ehjän, en samanlaista kuin aiemmin, vaan jotakin uutta. en minä usko seitsemän vuoden epäonneen. muuten olisin jo tuhoon tuomittu, onhan takanani kokonainen vuori sirpaleita. nyt rikkinäinen kuvani katsoo palasista. hankitaan uusi peili.
eikö tunteiden myöntäminen ole jo askel parempaan? entä jos en tahdokaan parantua. pelkään että parantuminen ottaa kipeämpää kuin nykyinen tila. taitaa kuitenkin olla myöhäistä. minä myönsin sen, mitä juoksin pakoon jalat rakoilla, mitä piilouduin pimeimpään koloon, ettei se löytäisi minua, mitä näin unissa päivin ja öin. mutta se näki minut. löysi minut. ja minun oli myönnettävä. tahdon pitää kipuni, johon olen jo tottunut, en ottaa vastaan uutta. en halua lukea tuntematonta aukeamaa kirjasta, jonka olin niin vakaasti päättänyt jättää hyllyyn, pölyttymään vanhuuden päiviin ja ylikin. en minä tätä kaivannut! en tahdo pitää kiinni, en menettää, en ottaa vastaan, en heittää pois. ja joku vielä kysyy, mitä minulle kuuluu.
minusta tuli se, jota minusta ei koskaan pitänyt tulla. ajoin autoa ja huusin tiellä räpisteleville linnuille “pois alta!” ja minä huomasin päätyneeni nurkkaan, jota aikaisemmin välttelin istumalla keskellä lattiaa. tämä sade oli aivan liian kovaa, se tuli kaatamalla ja tulvi pihatiellä. kohta tästä talosta täytyy paeta veneellä. tulvan keskellä lauloi lintu. “pois alta!” minä huudan “minä tulen, enkä väistä”.
väritön ihmismassa ryntää valojen tahdissa eteenpäin, kuka minnekin. eikö ne näe, asfaltin raosta kasvaa kukka. onko kenelläkään aikaa kuunnella, kun rakkauslaulun soinnut jää saasteiseen ilmaan leijumaan?
riemu ei pysynyt rajoissaan, se räjähteli ja rätisi, kupli ja kohisi. ilo virtasi kuin koski, lämmitti kuin aurinko ja hiveli kasvoja kuin lempeä tuuli. kaikki se pyöri mielessä kuin pesukone, jonka lingotessa innostui niin valtavasti, että sen päällä piti istua. ilo kukki ulkona kuin villiniitty ja juhannusruusut, vei eteenpäin kuin hiekkatie ja liiteli taivaankannen poikki kuin pääskyset. ei riemulla ollut rajaa, kun muistit minut.
puoliunessa istuin rappusilla, palelin hiukan ja söin banaania. mikä paradoksi se olikaan. toisaalta, en olisi ihmetellyt paljoakaan, jos ohitseni olisi vaeltanut kamelikaravaani, kiroileva aku ankka työntäen punaista autoa tai pari sherpaa jakkien kanssa. ehkä niillä oli mounteverest hukassa. siinä tapauksessa ne olisivat kyllä pahasti eksyksissä. ainut kumpu tällä lakeudella on vastakuopattu lapsuuteni.
jokin ärjyi sisälläni, vaahtosi ja huusi. niin, sisälläni raivottiin, särjettiin astioita ja paiskottiin ovia. ja joku jäi itkemään. minä en puhunut mitään, ehkä olin mykkä. aurinkorasva ei suojannut tältä säteilyltä. minä en puhunut. halusin olla yksin, tehdä mitä halusin ilman että kukaan tuijotti olkapään yli. minä en puhu, enkä halua puhua! menkää pois ja pysykää poissa! ja jättäkää minut rauhaan, älkää tulko minun alueelleni. niin, sisälläni raivotaan, särjetään viimeisetkin lautaset ja paiskataan ulko-ovi kiinni, saranat melkein vääntyvät paikaltaan. ja joku jäi itkemään.
katolla istui keijukorvainen tyttö, kehräsi kukista lankaa ja odotti auringonlaskua. toisella katolla seisoi pitkä- kaulainen kuovi, joka kurkotteli kohti huomista. ei tämä satu voinut olla totta. ehkä olin vain liian väsynyt, edes kahvikuppi muistojen seurassa ei herättäisi. syvenevä kaipaus ei täyttynyt, vuorta ei valloitettu eikä kukaan tehnyt majaa puuhun. ehkä tänään se päivä olisi voinut olla. mutta painava viitta laskeutui päälle ja meteli taustalla kasvoi. olin turta kuin maa myrskyn jälkeen, ihmettelen, mitä tapahtuu, tapahtuuko mitään. joku sanoi, ettei sitä tiedä, mistä huomenna herää. minä kyllä tiedän. herään katolla ilman keijukorvia ja kehrään piikkilankaa.
happi loppuu. rannekello, seinäkello, käkikello, kissankello. käsi katkesi, seinät kaatui, metsähakkuut, ojanreuna niitettiin. aikalisä! ajan raunioilla katselin, kuinka unelma kiisi reunasta reunaan, raivasi tietä pumpulin ja savun keskellä, kohosi korkealle. piru istui kannolla ja puisteli päätään. mutta en mä näitä maisemia katso, mulla on silmät kiinni ja mä ajattelen jotakin muuta. mä ajattelen rantoja jotka ei lopu, vettä joka ei kuivu ja tulta joka ei sammu. mä mietin voiko joku sateenvarjon alla olla onnellinen.
juoksin pitkin kiitoteitä perhoshaavin kanssa ja yritin saada lentävän päiväunelmani kiinni. älä karkaa! pelkään, että se lentää vääriin käsiin. hymyillen se tuodaan mulle pienessä paketissa. ja ehkä hymyn takana on jotakin muuta. kömpelösti kiitän ja juoksen karkuun niin kovaa kuin sydämeni antaa periksi. antaa sataa vaan, antaa syksyn tulla, viljapeltojen lainehtia. kiitotiellä tuulee ja kaipaan entistä kovemmin. ota kiinni päiväunelmani! anna minun ottaa sinun unelmasi, laittaa se pieneen pakettiin. minä sekoan ajatuksista ja tuulenpyörteistä. en enää tiedä mitä ajatella. antaa sataa vaan, minulla on sateenvarjo, jonka alla olen onnellinen.
hän oli silkkipaperia, kevyt ja hentoinen, herkkä repiville sanoille. hän voitti taistelut kiviä vastaan kietoutumalla niiden ympäri, mutta saksia hän pelkäsi. kastuessaan hänestä tuli läpikuultava silkkiuikku, jonka siivet jäätyi järvenpintaan.
kuolema kulki puolen metrin päässä. se käveli vastaan ja jäi seuraamaan, odotti sopivaa tilaisuutta. ei siitä päässyt juoksemallakaan eroon, kuolema tuli perässä kuin varjo. taas kerran ovi oli auki, tummissa pilvissä pieni aukko. voiko Jumalalla olla dementiaa? anteeksi, mutta voisiko joku tulla nyt heti ja pitää minusta vähän huolta. ei se haittaa, vaikka kuolema kulkee puolen metrin päässä ja Jumala jättää ovet auki, mutta minä odotan että joku tulee ja painaa CtrlAltDeleteä ja elämä jatkuu.
auringonkukkia ja muovimukeja. minä haluan keltaista iloa ja turkoosin taivaan, raitoja ja metsämansikkateetä, haluan kassakaapin haaveilleni, punaisen gerberan, kartan eldoradoon ja purjeveneen. no, soutuvenekin käy ja matka saunasaareen, kunhan termospullossa on lämmintä kaakaota ja joku toinen soutaa paluumatkalla. jos on olemassa hyvä haltija, toivoisin häneltä kahvintuoksuista päivää ja pianon. piilottakaa kaikki omenat, ei lumikki halua prinssinsä kuolevan.
elämän sävelen soittajalla oli rytmihäiriöitä, laululinnulla siipi maassa, tanssijan kengät naulassa. Väsymys painoi silmiä, painoi mielen toiselle puolelle. mä tahdon nukkua ainakin sata vuotta, niin kauan että piikkipensaat peittää talon kattoa myöten, ettei sisään pääse. “pelasta mut, jos sinulla on aikaa.” tahdon nukkua niin kauan että junat saapuu pihaan, mun ei tarvi enää lentää ja konduktöörillä on lippu sinne, minne olisin jo matkalla.
haukon henkeä, kala kuivalla maalla, elovenatyttö hukkakaurapellolla, tarzan betoniviidakossa, krokotiili kultakalamaljassa, kala kuivalla maalla. puolikuulla oli päivänvarjo, peitto väärinpäin. yö oli pitkä kuin punapuu, yhtä lämmin ja kaarnan juovat tarttui käsiin. elävät unet, mustavalkoiset kuin vanhat suomileffat, mutta heinälatoja ei näy. olen kuitenkin turvassa. roboteilla ei ole kynsiä.
lävistetty sydän vuotaa kuiviin. sinä sanoit että on parempi haaveilla kuin ikävöidä. en tiennyt mitä vastata. olin vain hiljaa ja katsoin ikkunasta. ehkä niin. haaveiden kaatuessa ei jää muuta kuin ikävää.
etenin suurin askelin. otin harppauksia, joita ennen en olisi voinut kuvitellakaan ottavani. olin idän pikajuna, matkalla seikkailuun. matkalippuna nuoruus, eväinä ovi onneen ja ikkunatkin auki. kukapa olisi uskonut että pienestä voisi kasvaa jotakin tällaista. ei mitään niin kovin ihmeellistä, mutta ei tavanomaistakaan. olen siivilläni. ottakaa minut kiinni jos kuitenkin putoan.
entä jos määränpäässä ei näy tähtiä? huolestun. mitä sitten hengitän jos syksy ei saavu? entä jos aamulla aurinko ei herää? miten minun käy ilman sumuharsoa männyntaimien päällä? olen aika varma että sielläkin sataa, mutta ei se ole sama asia. ei se tuoksu ja ole raikasta, ei liftari saa kyytiä. mistä löydän portaat Jumalan luo? ei siellä ole betonirappuja niityn takana. ei ole niittyä, ahomansikoita. ruohonkorret direktiivien mukaisesti lyhennettyjä ja samaan suuntaan kasvamassa. älä tallo nurmikoita. ei siellä ole paikkaa minne kiivetä. kuitenkin olen jännittynyt, nimi ovessa odottaa.
sanoja ei synny tyhjästä, työ vaatii aina tekijää. kaksi katsoo kun yksi nojaa lapioon. viinimarjoja ja ajatuksenjuoksua. siellä se menee, lujempaa kuin polkupyörä alamäessä. mut en mä välitä, katson laiskasti ikkunasta kun salamat jyristää maahan. miten minun käy kun kukkatapetit vaihtuu betoniseiniin? on keltaista ja kirjahyllyt kokoamatta, elämä on vaaleanruskeaa kuin kauhtunut vakosametti. vai oliko se beigeä? haarukat rivissä, valmiina keihästämään tieltä eksyneen. päivällinen on kohta valmis. otetaan suuri pata, laitetaan vettä kiehumaan ja lisätään suolaa haavoihin.
mitä se tekee tällä hetkellä? kuunteleeko hngitystä vai miettiikö vara-osia kolhuja paikkaamaan. kauppalistassa pikaliimaa ja ilmastointiteippiä. kerro mulle kuinka sydän korjataan. uni missä olet? tule äläkä herätä enää koskaan. anna mun katsoa menninkäisiä ja kerrankin onnellista loppua. huoneen ainut valo on hehkulamppu ja sekin hajalla. päivänsäde karkuteillä, lieneekö sitä oikeasti edes olemassa. muovimaton alla salakäytävä toiseen maailmaan, menen sinne enkä palaa takaisin. horisontissa liimatehdas. lähetän sulle pullopostin “oli kiva tuntea”.
tämä oli kirpeä päivä, kirpeämpi kuin syysaamu tai viinimarjapiirakka ilman sokeria. päivä oli kuin happoinen omena ja salmiakkipääkallot. tänään ruusu kuoli ennen kuin ehti kasvaa kämmentä suuremmaksi. tänään kukaan ei vastannut kun yritin tavoittaa pilviä. tänään katsottiin tyhjää, vaikka oltiin enemmän kuin eilen. joskus sä sanoit että et tajua, eihän elämässä ollut yhdistäviä tekijöitä. mä sanoin katso tarkemmin. katosta pitäisi irrottaa tähdet, pitäisi pakata laatikkoon ja ottaa mukaan. en ollut varma mitä laulussa sanottiin, mutta luulen että se kertoi rakkaudesta tai elämästä ilman sitä. eihän kukaan kirjoittanut lauluja mistään muusta. ja mä sanoin kuuntele tarkemmin, pakkaa tähdet ja kitara ja jatka matkaa laulaen.
neliapiloita onnenkukkuloilla, vuoristoratoja, sirkushuveja ja sateenkaaria. kieppuvia perhosia, naurava aurinko, hymyilevä kuu. minä olen onnellinen. tai ainakin voisin olla. käsi poskeen nojaten mietin, miten asiat voisivat olla toisin. mutta olen minä onnellinen näinkin. puren hammasta ja olen onnellinen.
täällä hän nyt oli, ränsistyneessä talossa, toisessa kerroksessa. satoi täällä samaa vettä, mikä raikasti ilman. huoneen ikkunasta näkyi elämää joen molemmilla puolilla. ja ehkä katulamput olivat kaupungin tähtiä. hän ei vielä ollut nähnyt kaupungin harmaata talvea, maahan tallottujen unelmien loskaa. taustalta kuului ambulanssien ulinaa, ja likaiset seinät odottivat maalaria, joka nukahti aidan viereen. unihiekkaa silmissä, aamu heräsi verkkaisesti, jospa tuo pilvimatto tänään repeäisi. appelsiinimehua ja jännittävä seikkailu, keittiö ilman pöytää ja tuolitkin vietiin. ja minä toivotin hyvää huomenta vaan. pahvilaatikkojen rahinaa hiekkaista lattiaa vasten, maailma humisee. ehkä ränsistynyt talo hyräilee Jumalalle.
hän näki unta kaivinkoneista pimeällä tiellä, katsoi ikkunasta avaruuden ainutta kiiltomatoa, kaupassa unohti ottaa ostoskorin ja nukahti uudelleen. olisiko aika ottaa pyykkipoikia ja ripustaa kipu kuivumaan? ehkä oli aika tuulettaa hämärät nurkat, poistaa vaha kasvoilta. jos et yllä pistorasiaan, ota jatkojohto, mutta pysy virrassa. hanki uudet patterit, lataa hapettuneen tilalle toivoa; kyllä sinä uskallat.
varjoni seinällä, ilta pimenee entisestään. äsken vielä kuului naurua seinän takaa. jos sataa, voit nähdä pikkulinnun kaiteella kuivattamassa siipiään. älä säikytä sitä, se on arvovieras. kunhan tuuli kuivaa höyhenet, se voi lentää yli punaisten kattojen. oikopolkuja pisaroiden välissä, bensantuoksua ja kilometrejä. tähän on tultu, monen mutkan kautta. en minä sano että itkettää. taikamatto ei koskaan noussut ilmaan, mutta jäljet sydämessä kertoo, oon lentäny paljon. käyn nukkumaan, jos huomenna eksyn, tulen takaisin ja etsin uudelleen.
miten voi ikävöidä sellaista, mitä ei koskaan ole ollutkaan? tulta taskuissa eteenpäin, en välitä jos polku on pimeä. vieressä virtaa hohtava joki, ikkunoissa elämää. mitä minä täällä teen? enkö kuulu sinne, missä tähtitaivas loistaa laiturin yllä, missä edessä ja takana on tuttua? sinne, missä voi kiivetä katolle ja jutella sammakon kanssa. eihän siitä prinssiä suutelemalla tule, mutta jos on ihan hiljaa, se pysyy paikallaan. lumi-tsunamit ja muut, miksi en ole siellä missä sohva viedään ulos? huokaan vaikka tiedän, tulta taskuissa pitää mennä eteenpäin. kävelen yötä päivää, kävelen, enkä välitä vaikka polku on pimeä.
jos itken tarpeeksi, saan pölyt pestyä ikävällä. tahtoisin sukeltaa kultaiseen lampeen, vaikka en tiedä, pääsenkö takaisin pinnalle. soikoon kaikki maailman pianot, olkoon yö tai päivä. kaipaus repii ja rieputtaa mieltä, vaikka keinuisin silmät kiinni, se ei jätä rauhaan. minä tahdon sukeltaa kultaiseen lampeen, ei väliä, vaikka tie olisi kuoppia kuoppien vieressä tai lamput sammuisi kesken matkan. hyvä, sanoit sinä.
Ei se ihan niin mene, käperryn itseeni. halusin taas vaipua uneen, unohtaa sen aran paikan vähäksi aikaa. sen sijaan haettiin korostustussi ja minun kipeimpäni ympäröitiin, alleviivattiin ja laitettiin ilmoitustaululle kaikkien nähtäväksi. ei se ihan niin mene, huoneesta kuului huokaus.
kevytkenkäiset toiveet saa unohtua, mutta raskaat jäljet seuraa. halogeenitaivasta muistellen, välillämme on ainakin kilometri ja myrskyäviä lammikoita jotka odottaa. minun kenkäni kastuivat ja minun on kylmä, yritin kävellä. nyt istun tuolilla ja katson ikkunasta, mihin suuntaan pitäisi lähteä. kaikkialla on kitukasvuisia rakkauden yrityksiä, autiomaa vailla laitoja. voiko vielä lentää jos siivet on katkaistu?
sinulla oli vielä tallessa neliapila, en tiennyt mitä sanoa. minun onneni on jossakin tuolla kaukana. hiljaa sinertyvää ja kerään rohkeuteni rippeitä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
