näin tien vierellä taipuneen puun
ohuen, hennon
lumen painaman
nöyrästi latvus
hamuten maata
kuin turvaa hakien
tule kevät
tai myrskytuuli
poista taakka
painava
nosta latva
valoon, ylös
lämmitä aurinko
sulata maa
on aika uuden elämän
Selite:
näin itseni tuossa nöyrtyneessä puussa..,
se luonnon armoilla, minä elämän..
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Koskettava runo. Viime talven puut eivät taakkaansa kestäneet.
Niin.
Me peilaamme itseämme Luonnossa,
tai oikeastaan niin että kun olemme osa Luontoa on selvää että vastakaikua tapahtuu.
Runosi on herkän riipaiseva,
ja puut... en osaa ajatella elämää ilman puita!
kaunis allegoria. Hieno runo. Ja eiköhän meitä ole aika monta jotka nöyrrymme taakkamme alla. Minulle juuri tähän hetkeen sopiva empaattinen lukukokemus - kiitos!