Menneelle (minälleni)

Sinä saat tuonpuoleisen minäni
kukkimaan, kuten Kore kasvaa keväisin
ja saat minun sisäisen suteni
unohtamaan,
että se on vain nuori eläin.

Saat lukemaan uudet arpeni huomisesta
iholleni piirtetyiksi synneiksi
ja sinä jokaisen huutoni tiedät,
suudelmiksi muutat
epätoivoni.

Itseäni vastaan kun tanssin
niin makaaberein askelin juoksen.
Itseäni vaanin ja valssin.
On romanssini todellinen,
kovin kivulias.

Olenhan villi mitä sydämeeni tulee:
itseni uhrasin, nyt kovin yksin
palvon niitä muinaisia ..
kaipaan niitä kaukaisia
aikoja, joina sinä rakastit minua.

Ja minä koin asian hieman huvittavaksi,
että kuinka ihmeessä sinä oikein kehtasit.

Muukalaista rakastaa.

Omaksesi kutsua.

Kuinka kelpasinkaan sinulle henkenä,
lihana.

Kuinka kaipaankaan 
noita aikoja.